blogi joululomailee

E-kortin myötä blogi siirtyy joululomalle! Heppahommiin palataan siis ensi vuoden puolella seuraavan kerran!

mashia, mushia vai möshiä?

Mietin joskus, mitkä asiat hevosmiestaidoissani kaipaavat (ratsastuksen lisäksi) hiomista ja yksi niistä on ehdottomasti ruokinta. Minulla ei siis ole omaa hevosta, eikä ole koskaan ollutkaan, joten ruokinta on helppoa. Omistajan ohjeiden mukaan eväät turvan eteen ja hyvä niin. Ei tarvitse stressata, onko nyt kaikki hivenaineet ja valkuaiset kohdillaan, kun sen tekee joku muu. Osaan tietysti tarkastella vähän hevosen lihavuuskuntoa ja vireyttä, mutta en silti luottaisi täysin omaan arviointikykyyni ja siihen, että johtuuko joku asia nimenomaan ruokinnasta vai jostakin muusta seikasta.

Sen kyllä tiedän, että kavioillaan pysyäkseen hevonen tarvitsee heinää ja vettä. Niistä aloitetaan ruokinta. Joillekin tämä voi riittää. Heinä ja vesi. Kuulostaa vankilaruualta ja rangaistukselta verrattuna siihen, mitä kaikkea nykyajan hevoset syövät. Yleensä kuitenkin harrastehevonenkin tarvitsee vähän tuhdimpaa sapuskaa jaksaakseen.

Jos kysyisin joltakulta satunnaiselta kulkijalta, mitä hevoset syövät, he varmaan vastaisivat heinän lisäksi kauran. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmassa ovat kauraa syövät hevoset. Ja tarkoitan sitä rehellistä kauran olomuodossa olevaa kauraa. Tämän selittää osaksi alati kasvava valikoima rehuja, joissa kaura on mukana. Oikeaa kauraa voi myös olla hankala saada. Voi siis olla helpompi ostaa lisä/täysrehu, jossa kaura itsessään on mukana. Toinen vaihtoehto tuntuu olevan ilmiö: kauraton ruokavalio. Kaikille hevosille kaura ei sovi. Eivätkä hevoset alun alkaenkaan tarvinneet kauraa. Se on tullut ihmisen myötä. Tässäkin asiassa tullaan siihen, että on tarjolla niin monia muitakin vaihtoehtoja kuin kauran syöttäminen - kenties parempia. Ja joillekin varmasti onkin parempia.

Olen lukenut kauhulla nettikeskusteluja, joissa joku pyytää apua, kun hevosella on maha sekaisin. Siinä on sitten pitkä lista eri lisärehuja ja -ravinteita, jotka tilannetta voisivat helpottaa. Ehkä parhain neuvo, minkä olen kuullut, on se, että silloin, kun mahan kanssa on ongelmia, palataan aina lähtöruutuun eli heinään. Jätetään nyt ne pussit, mashit, mushit ja möshit kauppaan ja annetaan heinää. Yksinkertaistetaan siis ruokavalio. Jos heinän kanssa on ok, voi sitten lisätä mukaan esimerkiksi kivennäiset ja taas katsotaan, mitä tapahtuu. Se hevonen ei kuole siihen, että se ei vähään aikaan saa myslejään tai mössöjään. Jos pelkkä heinäkin aiheuttaa ongelmia, sitten kannattaa varmasti käyttää eläinlääkäriä ja tutkituttaa heinä. (Se, onko heinäanalyysi absoluuttinen totuus, onkin sitten oma juttunsa. Uskon, että parhaiten sen heinän laadun näkee hevosesta, jos siis osaa tilannetta lukea. En sano, että heinäanalyysi on huuhaata - ei ole arvioidessa sitä, kannattaako heinää syöttää, mutta ehkei yksittäisen arvon perusteella kannata julistaa heinää hyväksi/huonoksi. Noh, ei tästä enempää.)

Minun taidoillani ei siis onnistuta rakentamaan hevosen ruokavaliota oikeaksi, mutta onneksi apua saa osaavammilta ja aina voi opetella enemmän. Esimerkiksi eläinlääkäriltä voi kysyä neuvoa hevosen ruokintaan. Lisäksi netissä on paljon artikkeleja ja sivustoja koskien ruokintaa, mutta siellä yksin seikkaillessaan täytyy muistaa maalaisjärki eikä luottaa sokeasti kaikkeen. Lisäksi tuotemerkkien sivuilta löytyy vinkkejä ja laskureita, mutta on muistettava, että ne pohjautuvat tuotemerkkien omiin tuotteisiin ja harvemmin niihin voi syöttää koko heinäanalyysia eli laskurin heinä voi olla jotain muuta kuin sinun syöttämäsi. Ruokinnassakin pätee se, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole. Joku toinen neuvoo kuitenkin toista kuin toinen. Joku muu voisi ruokkia hevostasi eri tavalla. Tärkeintä on kuitenkin se, että hevonen on hyvinvoiva ja sen ruokinta sen hetkisiin tarpeisiin on sopiva. Tarpeen vaatiessa ruokintaa sitten korjataan.

Tästä asiasta voisi kirjoittaa kilometripostauksen ja käännellä ja väännellä asioita eri kanteilta, mutta lopetetaan hyvän sään aikaan. Tämä on siis minun mielipiteeni ja mitä olen vuosien aikana oppinut. En välttämättä ole oikeassa enkä väitäkään olevani tyystin oikeassa. Haluan oppia lisää, enkä näillä tieto-taidoilla ole menossa muuttamaan kenenkään ruokintaa. Uskon silti minulla olevan hyvät teoriapohjat oppia hevosen ruokinnasta. Että heinä ja vesi on se, mistä kaikki alkaa ja kaikkia ruokintaneuvoja ja -vinkkejä ei kannata purematta niellä. Tunne hevosesi siis. 

P.S. Influenssan vuoksi viime viikolla en käynyt kertaakaan tallilla, nyyh! Onneksi olen jo tervehtynyt yskää lukuunottamatta ja tänään pääsen taas lappaamaan paskaa. Jes!

millainen on D:n hoitopäiväni?

Ajattelin kertoilla, mitä normaalisti teen, kun menen hoitamaan D:n ja missä järjestyksessä, eli millaisen rytmin olen itselleni omaksunut.

Minulla on siis normaalisti töitä 8-16, joten olen kotona yleensä 16:30-16:50. Ennen lähtöä syön ja vaihdan vaatteet ja sitten menoksi. Ensimmäisenä kurkistan D:n tarhaan ja yritän muistaa katsoa, paljonko tarhassa on vettä. Lähinnä katson, että D on kunnossa ja onko sillä loimea ja onko se kovin likainen ja tietysti pitää vähän rapsutella ja silitellä, jos D tulee portille norkoilemaan. Tallilla käyn ensin tsekkaamassa valjashuoneessa olevan vihkon, johon tallilaiset jättävät viestejä. Sitten laitan D:n iltamössön turpoamaan.

Seuraavaksi käyn karsinan kimppuun eli siivous. D:n omistajan kanssa on sovittu, että minun ei tarvitse lisätä turvetta. (Eilen poikkeuksellisesti sain komennon laittaa pari paalia karsinaan.) Kun karsina on siivottu, täytän vesiastian ja irrotan heinäverkon. Mikäli heinäpussit on tyhjiä, käyn täyttämässä ne, mutta usein tallissa on vielä yksi pussi jäljellä, josta saa iltaheinät verkkoon. Eli heinäpussien täyttö tässä välissä. Kun heinät on laitettu, lakaisen käytävän siitä osasta tallia, missä D asuu.

Sitten siivotaan tarha. Otan mukaan ison ämpärin/saavin vettä, jonka pusken kottareilla tarhaan ja täytän vesiastian. Tarhan siivouksen jälkeen voikin sitten pyydystää D:n ja lähteä ratsastamaan.

Ratsastuksen jälkeen D pääsee heiniensä ja mössön ääreen ja käyn siivoamassa lannat kentältä, mikäli sinne sellaisia jäi. Siinäpä se aikalailla onkin. Aikaa tässä menee yleensä 2,5 tuntia. 

tallille lähtemisen vaikeudesta

Lumet suli ja taas ollaan pilkkopimeässä. Se hyvä puoli lumessa on, että se vähän tuo valoa pimeyden ja ankeuden keskelle. Hevoshommien ollessa kyseessä pärjäisin vallan mainiosti ilman. Olisipa talvet kuivia ja plussan puolella!

Olen tarkkaillut fiiliksiäni tarkemmin tänä syksynä ja voinkin merkata ensi vuoden kalenteriin viikolle 42, että nyt se väsymys sitten alkaa, odotahan vain. Tänä vuonna juuri tuolla viikolla alkoi se armoton haukottelu ja laiskotus. Ainainen väsymys ja mitään ei viitsi ja jaksa. Töissäkin jo usein miettii, että hitto vie, vielä pitäisi jaksaa mennä tallille! Vaikka niin tästä hommasta tykkääkin.

Mutta kyllä se vain on niin, että kun sitten sinne tallille pääsee, niin väsymys hellittää, kun touhuaa tuolla kylmässä. Kävin eilen tallilla ja olin 99 %:n varma, että en jaksa ratsastaa. Teinkin tallihommat rauhassa ja ajattelin, että ehdin korkeintaan pikkupyrähdykselle. Noh, mehän väännettiin loppujen lopuksi kiva treeni ja koska kenttä oli kivassa kunnossa ja hevonenkin kivalla ja rauhallisella fiiliksellä, päätettiin vähän laukatakin. Pikkupäästelyjen päätteeksi rentoutunut D tarjoilikin sitten superhelposti muotoa ja peräänantoa ja kiva fiilis jäi tästäkin hoitokerrasta.

Lohduttaudun siis vastedes sillä ajatuksella, että kyllä se väsymys ja "ei-jaksa-ei-viitti-onko-pakko" - fiilis katoaa tuolla kauraturpien kanssa. Ja väsymoodi on näköjään myös paras treenimoodi!

tänään talleillaan

Kävin torstaina tekemässä nopsasti D:n hommat, sillä odottelin pakettia, jonka olin epähuomiossa tilannut kotiinkuljetuksella. Siispä halusin olla kotona sitä vastaanottamassa oikeaan aikaan. Eipä pakettia sitten tullutkaan ja harmitti, kun olisin ihan hyvin voinut ratsastaakin. Noh, uusi yritys tänään! Parin tunnin päästä olisi tarkoitus lähteä tallille. Toivon, että kenttä olisi aurattu. Muuten joudutaan pyörimään pellolle.

D sai tarhaan muuripadan vesiastiaksi. Luin itsekin tämän vinkin Facebookin Talliniksit - ryhmästä. Eli pesään laitetaan esim. ulkotuli, joka riittää pitämään veden sulana. Vielä ei ole tulta tarvinnut pitää. Kun vein torstaina isoilla ämpäreillä vettä tarhaan, työnsi D heti päänsä toiseen ja hörppi astian miltei tyhjäksi. Ehkä se vesi on kuitenkin parempaa muoviastiasta? (Kyllä se osaa juoda myös padasta.)

minä ratsastan, hei ratsastan!

Toissapäiväinen ratsastuskerta painui mieleni syövereihin varmasti ikiajoiksi. Minä ihan oikeasti ratsastin. Se oli sitä oikeaa ratsastusta! Minä osasin!

Kävin siis hoitamassa D:n tallihommat ja lopuksi sitten vielä ratsastin. Pyörittiin ja hyörittiin ja yritin vältellä pelkkää kaviouran kiertämistä eli taivutuksia ja ympyröitä ja pohkeenväistöä ja kappas, hevonen oli pian muodossa. Ja siinä se myös pysyi! Tai jos ei pysynyt, niin ihan muutamassa sekunnissa sen sai takaisin. Kun ravailtiin, painuin varmasti johonkin flow-tilaan, sillä ihan kuin allani olisi ollut aiemmista ratsastuskerroista poiketen eri hevonen. Oli niin pehmeät ja venyvät askeleet, että härregyyd! Ja takajalat ja selän pyöreyden oikein tunsi, jopa tällainen harrastelija, joka tietysti tähtää aina vain paremmaksi. Ja heppa toimi niin pienillä ja herkillä avuilla, että itselläkin oli höyhenmäinen olo. En uskaltanut ottaa laukkaa tällä kertaa, sillä pelkäsin, että tämä kaunis asetelma räjähtää palasiksi ja toisekseen, emme olleet ainoat kentällä. D kun niin pitää laukkaamisesta, että olisi voinut toinen ratsukko jäädä pienellä kentällä jalkoihin.

Mietiskelin kyllä, että onkohan D:n omistaja maanantaina käynyt vääntämässä hyvät pohjat alle, mutta D:llä oli maastoiltu, eli oma hyvä pohjatyöni saada heppa muotoon, tuotti tulosta. Olen kyllä vähän ylpeä itsestäni, sillä viime aikoina on tuntunut, ettei ratsastus tahdo sujua. Jotain hyötyä siis oli edellisestä tunnistakin, vaikka se tuntui huonosti menneenkin.

Harmitti kyllä, etten eilen päässyt ratsastamaan, vaikka kävin taas D:n hommat tekemässä. Pukkasi nimittäin talven ja D:llä ei ole vielä hokkejakaan. Rouva luistelikin tarhassa korkokengillä, eli ihan hyvä veto oli jättää ratsastus väliin näissä olosuhteissa. Korvattiin se sitten harjailulla iltaheinien lomassa.

P.S. Ekaa kertaa tälle talvea laitoin tiistaina talvitallikengät jalkaan ja ei hölskyneet jalat jalustimissa! Takareidet teki comebackin?? Mietin jo tässä, että alanko syyttää jalkojen vammailusta Steedsin jodhpureitani ja Eurohunterin saappaanvarsia, joiden päällä kissa varmasti tälläkin hetkellä kotona makaa. Entä jos ne saappaanvarret ovatkin jotenkin epäsopivat minulle ja vaikeuttavat ratsastusta? Ne ovat kyllä aavistuksen pitkät, vaikka pitkäjalkainen muuhun kroppaan nähden olenkin. Mutta ei toki 160 senttisellä voi hirmupitkät sääret olla. Noh, ehkä ensi kesäksi ostan uudet. Saa vinkata, mistä löytää lyhytsäärisempikin sopivat nahkaiset saappaanvarret! (Mieluummin siis saappaanvarret/gaitersit eli jäykemmät, enemmän oikeiden ratsastussaappaiden varsia muistuttavat, kuin chapsit.) 

P.P.S. Kotiutin eilen postista uudet talviratsastushousut, sillä entisissä Eurohunterin fleecevuorisissa housuissa on paikat nyppyyntyneet persuksista niin, ettei pitoakaan juuri ole. On siellä jossain sisäreidessä reikäkin. Ostin ne EH:t aikoinaan käytettynä, mutta ihmeesti kestivät tänne asti. Niissä housuissa ihaninta on oikeasti paksu, punainen fleecevuori. On superlämpimät pöksyt! 

Harmi vain, ei taida juuri näitä housuja enää mistään saada. Kävin Lahden Kärkkäisellä viikonloppuna penkomassa ratsastushousuja, mutta nykyisissä EH:n malleissa on todella ohut fleecevuori ja en nyt ole varma, onko niissä edes erillistä vuorta, vai onko paksu kangas "harjattu" sisäpuolelta, mikä saa pinnan pörheäksi ja fleecemäiseksi. Niin tarkkaan en hypistellyt housuja.

Siispä ostin Equus Caren verkkokaupasta uudet talviratsastushousut merkkiä Catago, mallia Moscow. (Linkistä pääset verkkokauppaan ja suoraan näihin housuihin.) Näissä on ihan erillinen fleecevuori, tosin hieman ohuempi kuin entisissä housuissani. Hiippailin sitten hetken aikaa kotona uudet housut jalassa ja kyllä, jalkoja lämmitti, eivätkä olleet kovin jäykät. Laitoin nämä uudet housut kuitenkin vielä hetkeksi varastoon. Kyllä nuo entiset risatkin vielä muutaman kerran menee, ennen kuin raskin niistä luopua.

Kauppaa voin kyllä kehua. Helppo tilata ja paketin sai hakea muutamassa päivässä, no problem! Suosittelen! (Tämä on vapaaehtoinen mielipiteeni, eikä minua ole pyydetty arvioimaan kauppaa. Olen myös maksanut housuista, en siis ole saanut niitä blogimainostusta vastaan.)

mikä on kun ei onnistu

Tänään oli pienen tauon jälkeen taas ratsastustunnin aika. En oikein osaa sanoa, mikä on päällimmäinen fiilis tunnista. Jotenkin tuntui, että taas on otettu takapakkia. Jalat saattoivat kyllä olla jumissa, mutta joku puristus oli kokoajan päällä, kun jalustimet eivät taaskaan meinanneet pysyä jalassa. Ja asiaa edesauttoi se, että kengät oli superkuraiset ja hiekka rullasi kengän ja jalustinkumin välissä, mutta suurin syy oli kyllä jalkojen puristus. Oli opekin vähän neuvoton tämän kanssa. Polvilla en puristanut, mutta ilmeisesti reisillä. Vaikka miten yritin rentouttaa jalkoja, niin @#%&!!! Ehkä meni taas liiaksi yrittämiseksi ja ajatteluksi.

Myöskään satula ei tuntunut minunlaiselleni parhaimmalta. En siis syytä varusteita tästä, vaan faktahan on, että meitä ihmisiäkin on erilaisia ja eri mallisia, joten satulan on sovittava hevosen lisäksi myös omalle istunnalle. Ratsastuskoulussahan tähän ei tietenkään voi vaikuttaa, joten on mentävä sillä, mitä on ja sopeuduttava tilanteeseen.

Jalkojen kanssa oli muutakin ongelmaa. Puristamisen ja mahdollisten lihasjumien vuoksi tuntui, että pohkeissakaan ei ollut voimaa, sillä ongelmana oli saada pohkeet läpi. No ei varmasti ole voimaa, jos puristaa reisillä kaikin voimin, ääliö (tämä siis itselleni)! Asettaminenkaan ei tahtonut onnistua ja se oli erittäin tärkeässä roolissa tunnilla. Nyt tunnin jälkeen olenkin soimannut itseäni, miksen yrittänyt enemmän. Kuinkahan monta kertaa minulle huomautettiin, että hevonen ei ollut asettunut. Samaan aikaan piti tehdä temponvaihteluita ympyrällä (siksi siis asetukset) ja teki kyllä mieli sanoa, että ei pysty, ei kykene ja heittää hanskat kuraiseen kenttään. Voisin antaa raipalla piiskaa itselleni, mutta tuskinpa se mitään auttaisi. Lupasin vain itselleni, että harjoittelen tätä D:n kanssa. Ja käynkin ensi viikolla kaksi kertaa hoitamassa ja ratsastamassa D:n.

Ajattelin ensin ratsastaa ihan vain ympyröitä ja treenata asetuksen säilymistä, ennen kuin lisään mukaan temponvaihtelut. Periaatteessa siis ratsastustunnin tehtävä oli minulle tällä hetkellä liian vaikea, tai pikemminkin ensin olisi pitänyt vähän aikaa ratsastaa ympyrää ilman temponvaihteluita, mutta ne otettiin mukaan tehtävään heti. Mutta jostain syystä keskittymiskyky ja pitkä ratsastustauko ovat tehneet tepposet ja tällaiset monelle yksinkertaisilta tuntuvat asiat ovat jostain syystä vaikeita. Kuten juurikin se, että samaan aikaan pitäisi muistaa asettaa ja sitten säädellä tempoa. Kyllä potuttaa, mutta eipä tähän auta kuin se kuuluisa toisto. Toistoa toiston perään niin, että osaa vaikka unissaan.

Siinä mielessä tämä tilanne on ideaali, että käyn ratsastustunneilla, joissa istuntaani ja tekemisiäni vahditaan ja opin uutta ja pääsen sitten hoitohevosella näitä tuntien tehtäviä harjoittelemaan - siispä saan hyviä harjoituksia, mitä tehdä, ettei tarvitse tylsistyneenä kiertää kehää. Täytyykin siis tiistaina venytellä kintut ennen tallille menoa ja nostaa leuka pystyyn. Kyllä se tästä. Vielä joskus.

eläinihminen on susi eläinihmiselle

Ainakin netissä. Facebookin ryhmissä ja netin eri foorumeilla vedetään yhtä köyttä eläinrakkauden suhteen, mutta kun jollakulla on jokin probleema eläimensä kanssa, muuttuu ääni kellossa. Lopputulos on aina se, että olet vastuuton eläinrääkkääjä, jonka ei pitäisi nähdä edes unta eläimistä. Ja jokaisen mielipide on aina se oikea, muita ei kuunnella.

Jos otetaan esimerkiksi Oittaan kadonneet hevoset, jotka suureksi järkytykseksi löytyivät kotitallin läheiseen järveen hukkuneina, vaikkakin tästä on jo hetki aikaa. Luin kammottavia keskusteluja ja spekulointeja tapauksesta ihmisiltä, jotka eivät oikeasti tiedä, mitä on tapahtunut ja millainen tilanne on ollut. Heidän olettamuksensa perustuivat uutisointiin ja vilkas mielikuvitushan maustaa soppaa entisestään. Jälleen oltiin siinä pisteessä, että kirjoittelijoiden mielestä ratsastajat olivat vastuuttomia, osaamattomia, typeriä, ja he itse olisivat hallinneet pillastuneet hevoset vain vatsalihaksiaan pinnistellen.

En itse ole koskaan ollut niin pillastuneen hevosen kyydissä, että olisin pelännyt henkeni puolesta tai kokenut, että hevonen ei olisi ollut hallinnassani (luojan kiitos). Toki hevonen on pillastunut ja ottanut kadehdittavan notkeita piruetteja lähteäkseen täyteen laukkaan kohti kotikarsinaa, mutta tilanteen on aina jossain kohti saanut hallintaan. Olen siis erittäin huono sanomaan yhtään mitään siihen, mitä tuollaisessa tilanteessa olisi pitänyt tehdä. 

Miettikää, mitä me ulkopuoliset olemme kommentoimaan ja arvostelemaan. Emme tiedä, miten tilanne on edennyt. Eikä sitä ole kukaan ollut katselemassa. Meistä jokainen toimii paniikkitilanteessa eri tavoin ja kukin erilaisia ratkaisuja tehden. Ei siinä tilanteessa ole oikeaa ja väärää. Eikä ole meidän asiamme sanoa yhtään mitään muuta kuin pahoitella ja ottaa osaa suruun. Repostelu, syyttely ja jossittelu on ihan turhaa kaikilta, kun vahinko on käynyt, mikä on todella valitettavaa ja surullista. Ja vahinkoja sattuu meille kaikille. On aina sattunut ja tulee sattumaan. Hannu Hanhi on vain Ankkalinnassa.

Toivoin sydämeni pohjasta, että hevoset olisi löydetty hengissä, mutta päivien kuluessa toivo niiden löytymisestä elossa hiipui. Olin todella järkyttynyt, kun hevoset lopulta löytyivät ja voin vain kuvitella, millainen järkytys tämä oli hevosten omistajille. Toivonkin siis kaikille osapuolille hurjasti voimia käsitellä ja surra tätä tragediaa ja toivon, että tällaiset tapaukset saisivat jäädä rauhaan spekuloijilta, syyttelijöiltä ja niiltä täydellisiltä Hannu Hanhilta, joille ei koskaan tapahdu mitään. 

mistä minä oikeasti haaveilen?

Saapa nähdä, tuleeko tästä kilometripostaus, mutta annetaan mennä.

Minun haaveenani tällä hetkellä on omakotitalo, jossa olisi tai johon voisi rakentaa pienen parin hevosen tallin. Koska pyrin olemaan realistinen, en haaveile isosta lukaalista - päinvastoin! Mitä pienempi, sen parempi, mutta säilytystilaa ja tilaa elämiselle täytyy toki olla. Haluan yleisesti ottaen päästä elämässä helpolla, sillä olen mukavuudenhaluinen. En jaksa siivota viikottain kahtasataa neliötä, enkä tarvitse takalle omaa huonetta - kivempihan se on olohuoneessa! Ja siksipä kaksi hevosta on ihan sopiva määrä (toisen ei välttämättä tarvitse olla oma). Yksi yksinäinenhän on eläinrääkkäystä, laumaeläimiä kun ovat.

Voisi olettaa, että mukavuudenhaluinen ja talli omassa pihassa eivät sovi samaan lauseeseen. Eläimet kuitenkin ajavat mukavuudenhaluni ohitse. En ehkä suoranaisesti halua herätä kello 5 kylmänä pakkasaamuna ruokkimaan ja viemään hevosia ulos, mutta siitä huolimatta haluaisin elämääni elää niin. Ihailen suunnattomasti heitä ja heidän elämäänsä, joilla on talli omassa pihassa. Se ei varmasti ole aina herkkua ja asettaa paljon rajoitteita muulle elämälle. Tiedän sen erittäin hyvin, sillä olen elänyt lapsuuteni karjatilalla. Olen myös saanut hyvän työmotivaation ja työteliään mallin elämääni, joten töitä on totuttu paiskimaan. Kerrostaloelämä ei ole sovelias minulle, sillä huomaan laiskistuvani ja jääväni aina vain helpommin sohvanpohjalle, kun mitään järkevää puuhaa ei ole.

Kaipaan pihaa, mitä kuopsuttaa, sitä omaa tallia, jossa lappaa paskaa, tarhoja ja laitumia, joilta lappaa lisää paskaa, märkiä loimia, jotka eivät kuivu ikinä ja mitä ikinä se oma talli ja omat hevoset tuovat tullessaan. Minä en haluakaan elää helposti. Minä haluan paiskia hommia rakastamani asian eteen ja vuoksi.

Olen toki miettinyt, että entä jos olisi hevonen esimerkiksi jollakin vuokratallilla tms, mutta en jotenkin koe sitä ajatusta omakseni. Olen käynyt hoitamassa hevosia tällaisilla talleilla ja D:kin sellaisella itsehoitotallilla asuu, joten sitäkin elämää on nähty. Toki sellainen ratkaisu olisi helpompi. Usein aamutallit tehdään omilla vuoroilla tai sitten asia hoidetaan tallinpitäjän puolesta, eli joka aamu ei tarvitsisi nousta ennen kukonlaulua ja jos sattuu vaikka sairastumaan, voi yleensä joku tallikaveri sen verran siivota karsinaa ja nakata ruokaa eteen, että hevonen hetken aikaa pärjää. Rahallisesti omaa tallia ja vuokrapaikkaa on ehkä turha vertailla, sillä omasta tallista kustannuksia saattaa tulla jopa enemmän, riippuen verrattavasta.

Vuokrapaikkojakin on erilaisia. On itsehoitoa, puolihoitoa, täysihoitoa. Voit joutua hankkimaan ruuat ja kuivikkeet itse tai sitten ne sisältyvät kuukausihintaan ja tulevat tallilta. Kuukausihinnassa on toki huomioitu tallin ylläpidon ja mahdollisen henkilökunnan kustannuksia, mutta omassa tallissa kaiken sähkön ja veden joudut maksamaan itse, samoin kuivikkeet ja ruuat ja lantalan tyhjennyksen jne. Ja ties mitä muita kuluja omasta talosta ja tallista tuleekaan yleisen elämisen lisäksi. Ilman tarkempia speksejä vertailua on tosiaan hankala tehdä. Tässä SD-Teamin postauksessa on hyvä vertailu aiheesta oma talli vaiko täysihoito.

Koska elämä ei todellakaan mene niin kuin elokuvissa, on minullakin muutama rajoittava tekijä, jotka tätä haavetta saattavat hankaloittaa. Nimittäin työni on Helsingissä ja siellä myös varmasti tulee olemaan jatkossakin. En halua, että työmatka olisi 100 kilometriä, johon menisi aikaa 2,5 tuntia liikenneruuhkien vuoksi. Siispä mahdollisuus löytää omakotitalo hevosenpitomahdollisuudella pienenee entisestään. Ja näin ollen kuviin astuu raha. Mitä likempänä Helsinkiä ollaan, sen kalliimpia ja kalliimpaa ovat asunnot ja asuminen. Mikäli haluaa vintata pyörällä töihin, on auttamatta tyydyttävä kalliiseen kerrostaloon ja huiskutettava omalle hevoselle hei hei. Siispä täytyy lähteä vähän kauemmas, mutta vielä tässä omakotitalojen hinnat alkavat ainakin 4:lla ja perässä on viisi numeroa lisää. Kun mennään vielä kauemmas, alkaa työmatka kestää helposti sen tunnin, mutta ehkä saattaa olla mahdollista saada se hevonen ihan omaan pihaan.

Elämä on valintoja ja unelmiensa vuoksi saattaa joutua jostakin tinkimään ja joustamaan. Ja elämässäni on tietysti tuo kaksilahkeinen, jonka haaveet ja mielipiteet täytyy myöskin ottaa huomioon. Yllättävää kyllä, aika samoilla linjoilla olemme olleet tähän mennessä. Katsotaan sitten uudelleen, kun on totuuden hetki. Mutta kerrostaloon me emme jää.

lisää (typeriä) ahaa-elämyksiä

Oli ehkä vähän väsy ja pieni v*tutuskin, mutta ratsastin silti D:llä, enkä edes menettänyt hermojani tyystin. Viileämmät kelit on selvästi tehneet tepposensa D:lle ja virtaakin oli vähän liikaa. Mitähän lie talvi tuo tullessaan...

Menohaluja siis oli, joten mehän sitten ravattiin. Ja ravattiin niin kauan, että saatiin ravi sellaiseksi ratsastukseen sopivaksi versioksi ja rauhalliseksi menoksi, jonka jälkeen oli parempi ja helpompi alkaa etsiä muotoa. Kyllä se olikin työn ja tuskan takana ja teki mieli heittää hanskat tiskiin monta kertaa. Mutta heti, kun rauhoitti mielensä tai unohtui ajattelemaan jotain ihan muuta, löytyi muoto (ja peräänanto, minä tunsin ja tunnistin, jee!). Kun havahduit siihen muotoon, homma levähti. Aloin heti tehdä liikaa. Ajatella ihan liikaa tekemisiään.

Se onkin yllättävän vaikeaa - olla tekemättä liikaa. Yritin sitten olla tekemättä mitään. Mutta sittenhän homma on vain matkustamista? Ei se toimi niinkään, koska hevoseen pitäisi voida vaikuttaakin. Ei aina voi vain istua ja olla. Tässäpä onkin siis harjoittelemista, miten se muoto saadaan pysymään niin, ettei aina vain matkusteta. Täytyy varmaan googlata... Mutta jätettäköön se ratsastuksen perusajatuksiin tutustuminen huomiselle, sillä unihiekka kutittelee silmiä. Syväluodataan tätäkin aihetta paremmin vaikka ensi kerralla, kunhan olen ensin teoriassa opetellut ratsastamaan.

P.S. Jos me hevosihmiset ei oltaisi niin pirun jääräpäisiä ja sitkeitä, maailmassa olisi melko monta postimerkkeilijää enemmän.

ratsastus = aivojumppaa

Olen kahvini ja pullani ansainnut. Tämän päiväinen ratsastustunti pisti todenteolla hien virtaamaan. Ja sain lisää harjoiteltavaa D:n kanssa. Oivalsin myös jälleen kerran, että ratsastus on melkoista aivojumppaa. Pitäisiköhän muistisairaille alkaa järjestää ratsastusterapiaa? Suosittelen. Eipä ainakaan pääse unohtamaan omien raajojensa olemassaoloa.

Kävin siis ratsastustunnilla tänään ja varsinaisena aiheena oli avotaivutus. Pitkän sivun alkuun voltti ja siitä pitkän sivun loppuun avoa. Aluksi toki haettiin kaasut, jarrut ja ohjaus lämmittelemällä perustoiminnot, kuten asetukset, taivutukset ja siirtymiset kaikissa askellajeissa ja ympyröillä. Minulla meinasi välillä palikat olla totaalisen hukassa uljaan ja komean ratsuni kanssa, mutta koin silti onnistumisen iloakin, kun palikat taas hetken pysyivät tuulessa kasassa. Projekti laiha ja ratsastuskunto (postaus edelleen tulossa) on jo nyt muutamien kertojen jälkeen ollut hyödyksi, sillä yllätyksekseni pistelin menemään ravia peffa penkissä koko avotaivutushommien ajan. Osaltaan vaikutusta oli varmasti ratsuni ihan tasaisilla askeleilla ja tiukalla keskittymisellä tehtävään. 

Tästäpä päästäänkin ajatuspuoleen. On ihan uskomatonta, miten paljon ajatusten dataa tuolla päässä pörrää, kun tosissaan vääntää menemään. Avotaivutus on hyvää jumppaa niin hevoselle kuin ratsastajallekin ja erityisesti ratsastajalle henkisesti (fyysisyydestä puhumattakaan), vaikka avotaivutuksessa ollaankin perusasioiden äärellä. Avo on aika herkkä harjoitus, joten pienikin herpaantuminen saa homman levälleen.

Voltin ratsastaminen on aika peruskauraa enemmän ratsastaneille, mutta kun hevosen täytyisi olla mallissa "menossa-voltille" ja mennä suoraan, muuttuukin asetelma yllättävän haastavaksi, varsinkin, jos ei tunne kunnolla alla olevaa ratsua. Avotaivutus ratsastetaan siis samoin kuin ratsastaisit voltille, mutta hevonen jatkaa jalat kolmella uralla suoraan etupää uran sisäpuolella. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole (lue edellisen lauseen viimeinen osa). Mikä voi mennä pieleen? Näihin asioihin itse törmäsin:

- Pohje ei mene läpi. Sisäpohje taivuttaa, mutta jos hevonen viis veisaa pohkeestasi, ei onnistu, vaikka laulaisit hoosiannaa. ("Voit myös hankkia jalkalihakset", sanoin itselleni.)

- Pidäte ei mene läpi (tai sitä ei muista tehdä, kuten kröhöm, allekirjoittanut... Varhaisdementia? Siispä lisää ratsastusaivojumppaa). Avotaivutus ei sovi kiihdytyskisoihin ja taas homma on levällään. Ulko-ohja ei saa ikinä lepattaa, ei ikinä, ei vaikka käsivarteesi hyökkäisi susi roikkumaan! Ulko-ohjan tuntuma! Ulko-ohjan tuntuma! Ja avotaivutuksessa pidättää tarvittaessa.

- Asetusta ei ole. Ei ole avotaivutustakaan.

- Unohdat ajatella ulkopohjetta. Ja samalla takapäätä, joka saattaa tanhuta polkkaa sillä välin, kun asettelet etupäätä.

Noh, oliko se niin helppoa? Kyllä täytyy päänsisäistä muistikapasiteettia lisätä, että tähän kykenee. Ajattelin harjoitella tätä tehtävää tiistaina D:n kanssa, mikäli kelit tai mikään muu ei ole esteenä. Viimeksi (torstaina) D:n luona käydessä luontoäiti pisti ihan kunnolla kampoihin, sillä vettä puski mukavan tuulen kanssa. Totesin sitten säänkestävyydestäni huolimatta, että ei ole mitään järkeä lähteä vääntämään, kun rouva D:lläkin näytti v-käyrä olevan noususuhdanteinen sään vuoksi. Jäipähän kaikille hyvä mieli ja suht kuivat kamppeet.

syksyn sateet alkaa, laitan kumpparit jalkaan

Niin ne syksykelit saapuivat toden teolla tänne eteläänkin. Minä en ole asiasta hirveän innoissani muutamien seikkojen vuoksi:

Pimeää. Pimeä tulee aina vain aikaisemmin. Teen mieluiten tallihommat ensin ennen ratsastusta, joten ratsastamaan mennessä on jo hämärää, melkein pimeää. Otollista säpäkälle hevoselle nähdä kaikki puskiin piiloutuneet möröt. Olisihan se myös ihan kiva nähdä, ettei ravilisäys lävistäjällä päätynyt naapurin maiden puolelle.

Sää. Syksyn sateet, jee jee. Märällä ilmalla palelen entistä enemmän, joten vaatteiden kastumista en kaipaa. Sadevaatteet taas ovat hankalia tallilla ja lisäksi hiostavat. Yleensä myös tuulee, ja jos tuulee ja sataa, tekisi mieli jäädä vain kotiin ja hautautua vilttien alle. Pukeutuminen on muutenkin hankalaa, sillä toppavaatteet ovat vielä liikaa ja kesäkamppeilla ei pärjää. Eli kerrospukeutuminen kunniaan. (Kun sinne tiukkojen ratsastushousujen alle mahtuisi edes yhdet kalsarit...)

Liejua ja lillua. Kun sataa, on sitten märkää ja liejua ja lillua ja ainoat mahdolliset jalkineet on kumpparit. Upottava kenttä ja märät, raskaat, hitaasti kuivuvat loimet potuttaa. Ja sitä kuraa on sitten joka paikassa...

On syksyssä toki hyviäkin puolia, sillä eihän tätä loppuvuotta kannata viettää täydessä depiksessä. Kyllähän syksyyn mahtuu aurinkoa ja kuivempiakin kelejä, kuten on ollutkin, jolloin on oikein mukava touhuilla tallilla ja ulkosalla, kun ötökät (noh, polttiaisia on vielä) ei riivaa, eikä hiki valu. (Ellet ole valinnut niitä toppavaatteita.) En siis ajatellut tänäänkään vaipua epätoivoon sääennusteen edessä, sillä niitä parempiakin päiviä on varmasti tiedossa. Vaikkei tämän katastrofaalisen alkuviikon puolikkaan perusteella uskoisi luontoäidinkään armahtavan...

sillä se lähtee, millä on tullutkin

Kävin tosiaan viime torstaina ratsastustunnilla ja se olikin yllättävän kova koetus kropalle, lähinnä jaloille. Olen eiliseen saakka kävellyt hyvin vaivalloisesti irvistellen, sillä jalkojen liikuttelu on tuntunut samalta kuin tarpoisi tervassa jarrut pohjassa. Jännä sinänsä, sillä kipu on ollut sisäreisissä. En tiennyt, että niitäkin tarvitaan kävelyyn? Lisäksi keksin, että nyt, kun pääsen aktiivisemmin ratsastelemaan, täytyy muukin kroppa olla kunnossa, joten kaivoin Kärkkäisen kassista esiin puntit ja nykäisin Fitfarmin miehille suunnatun kotipunttitreenin (menossa projekti laiha ja ratsastuskunto, tästä lisää myöhemmin). Sen jälkeen ei tehnyt mieli kävellä ollenkaan, kun kaiken muun lisäksi etureisiäkin pakotti. Jippii. Miten silloin kymmenen vuotta sitten jalat palautuivat ihan päivässä parissa? Näinkö se ikääntyminen alkaa, että ratsastamisen jälkeen jalat jää länkien mallisiksi liki viikoksi?

Tänään jalat ovat kevyet kuin höyhenet. Kivut vei pois mikäpä muukaan kuin ratsastus. Pyörähtelin äsken tässä työhuoneessa ihan vaan varmistellakseni, että voin kertoa kipujen kaikonneen. Kyllä. Ei kolota, purista, pakota. (Yritin välttää myös aktiivisuusrannekkeen passiivisuusleiman.)

Kävin siis lauantaina tutustumassa uuteen hoidokkiini, D:hen. (Puhuttakoon hänestä näin, kun en tiedä omistajan suhtautumista nettikirjoitteluun ja blogin tarkoitus ei ole olla ainoastaan D:n blogi.) D on amer.ransk. tamma, diiva, herkkä, ei ehkä maailman helpoin hevonen, mutta rakastaa harjaamista ja rapsuttelua. Vaikka hän on "ravurirotuinen", on hänet täysin ammattilaisen toimesta ratsutettu ja ravit ovat jääneet muutamaan surkeaan esitykseen koelähdöissä. Eilen kävin toisen kerran D:n luona ja pääsin ensimmäistä kertaa selkään. Olihan tällainen suomenhevosilla leppoisaan tyyräilyyn tottunut ihmeissään, kun alla oli luikku lämminverinen ja ihan erilainen tunne. Kyllä meinasi palikat olla pahemman kerran hukassa, mutta kyllä sieltä muutaman kerran löytyi vähän muotoakin - ja ohjaus pikkuhiljaa. (Kuskikin on ruosteessa, mutta lupasin harjoitella ahkerasti. Ja raahata leveän ahterini opetustunneille.) D:llä oli vieläpä joku ihan oma show menossa, sillä täytyyhän uutta naamaa vähän vedättää ja testata, että mikä hän on naisiaan. Löysimme kentänreunan pusikoista siis kaikki möröt ja muut viipeltäjät, että terve vaan niillekin.

Ensi kerralla ollaan taas viisaampia ja omistajan hyvillä vinkeillä päästään varmasti jutun juonesta kiinni, kunhan vain ahkerasti treenataan.

jutun juuri

Vihdoin ja viimein muutettuani Espooseen sain potkittua itseni tallille ja hevosten pariin. Aktiiviseen hevosteluun tuli melkein puolen vuoden tauko, sillä kynnys lähteä etsimään kivaa tallia nousi yllättävän korkealle. Eihän mikään tulisi voittamaan tallia, jossa ennen kävin. Mutta palo tallille ja hevosten pariin oli todella kova. Oli siis pakko tarttua tietokoneeseen ja puhelimeen ja varata kokeilutunti. Tarkan markan naisena en tietenkään voinut mennä naapuritallille, sillä naapuriKUNNASSA pääsi vähän halvemmalla hyppäämään hevosen selkään. Ja suomenhevosia, niitä pitää olla! Satulaan istahtaminen tapahtui siis eilen.

Ensiksi piti jännittää, että osataan perille. Seuraavaksi piti jännittää, että älyää mennä oikeaan paikkaan. Mistä sitä tietää, miten paljon rakennuksia ja kenttiä ja ties mitä muita hienouksia tallilla olisi. Seuraavaksi piti löytää ihminen, joka auttaisi ja neuvoisi. Sellainen ihana ihmissielu onneksi löytyikin ja talli ja sen tavat oli esitelty viidessä sekunnissa. Arvatkaa vaan, jäikö siitä edes kolmasosaa jonnekin pääkallon pohjalle. Onneksi meikäläisen suomenratsu oli tunnilla, sillä olin niin pää pyörällä, etten varmasti olisi ikä päivänä saanut hevosta ajoissa valmiiksi. Saati sitten muutkaan, kun olisin ollut kokoajan nyhtämässä hihasta...

Tunti päättyi ja oli minun vuoro astua areenalle muiden mukana. Äkkiä selkään, ettei polttiaiset syö raukkaa, kesäihottumastakin kun kärsi. Ensimmäiset minuutit tuntui, etten tiennyt, miten siellä satulassa piti istua. Niinpä vekslasin itseäni hyvään asentoon ja päässäni hoki aikaisempien opettajien ohjeet. (No hei, jotain sentään jäänyt mieleen!) Testailin samalla ohjausta ja jarruja. Toimi kuin ajatus! Yksinkertaisissa asetus- ja taivutustehtävissä tuli koettua onnistumisiakin! Mutta auta armias, kun pitäisi muistaa ajatella istuntaa, kättä, jalkaa, omaa päätä, niin turhautuminen meinasi iskeä. Miksei pää pelaa? Miksei pää pysy mukana? Miksi aina joku osanen unohtuu? Miksi minä silloin vuonna 2008 osasin? Ja minne ne takareidet on sen jälkeen kadonneet?

Hätäännyskin meinasi iskeä, sillä ikinä aiemmin ei ole ollut ongelmia jalustinten kanssa. Nyt ne hölskyivät ja liikkuivat jalan alla miten sattuu. Noh, blogin nimikin sen kertoo, missä on vika. Kaiken muun ohjaamisen ja vauhdin säätelyn ohella piti siis murehtia vielä jalustimia. Ehkä olisi pitänyt nakata ne pois? (Huh, ei ikinä, kunto loppui jo jalkkareidenkin kanssa...)

Eipä tähän muuta lääkettä ole kuin säännöllinen ratsastus. Saa nähdä, miten sen säännöllisyyden toteutan. Tuntien hinnat ovat kuitenkin täällä etelässä suolaisempia kuin kotiseudulla, joten en tiedä, raskinko ihan joka viikko käydä opetustunneilla. Saa nähdä.

Tunnin jälkeen jokainen vaihtoi muutaman sanasen opettajan kanssa ja sitten vietiin hevoset talliin jatkavia lukuunottamatta. Pollet saivat iltakauransa ja sitten minunkin ratsuni peiteltiin ötökkäloimiin ja vietiin laitumelle. Mukava kokemus ja tallista ja sen väestä jäi positiivinen fiilis. Uskaltaudun sinne siis toistekin!

Blogissa seurataan siis minun touhuiluja ja pohdintoja hevosenhoitajana ja tuntiratsastajana. Ja seuraamme tietysti jo usein mainittujen takareisien löytymistä ja kehitystä. Periksi ei anneta.