Lumet suli ja taas ollaan pilkkopimeässä. Se hyvä puoli lumessa on, että se vähän tuo valoa pimeyden ja ankeuden keskelle. Hevoshommien ollessa kyseessä pärjäisin vallan mainiosti ilman. Olisipa talvet kuivia ja plussan puolella!
Olen tarkkaillut fiiliksiäni tarkemmin tänä syksynä ja voinkin merkata ensi vuoden kalenteriin viikolle 42, että nyt se väsymys sitten alkaa, odotahan vain. Tänä vuonna juuri tuolla viikolla alkoi se armoton haukottelu ja laiskotus. Ainainen väsymys ja mitään ei viitsi ja jaksa. Töissäkin jo usein miettii, että hitto vie, vielä pitäisi jaksaa mennä tallille! Vaikka niin tästä hommasta tykkääkin.
Mutta kyllä se vain on niin, että kun sitten sinne tallille pääsee, niin väsymys hellittää, kun touhuaa tuolla kylmässä. Kävin eilen tallilla ja olin 99 %:n varma, että en jaksa ratsastaa. Teinkin tallihommat rauhassa ja ajattelin, että ehdin korkeintaan pikkupyrähdykselle. Noh, mehän väännettiin loppujen lopuksi kiva treeni ja koska kenttä oli kivassa kunnossa ja hevonenkin kivalla ja rauhallisella fiiliksellä, päätettiin vähän laukatakin. Pikkupäästelyjen päätteeksi rentoutunut D tarjoilikin sitten superhelposti muotoa ja peräänantoa ja kiva fiilis jäi tästäkin hoitokerrasta.
Lohduttaudun siis vastedes sillä ajatuksella, että kyllä se väsymys ja "ei-jaksa-ei-viitti-onko-pakko" - fiilis katoaa tuolla kauraturpien kanssa. Ja väsymoodi on näköjään myös paras treenimoodi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti