syksyn sateet alkaa, laitan kumpparit jalkaan

Niin ne syksykelit saapuivat toden teolla tänne eteläänkin. Minä en ole asiasta hirveän innoissani muutamien seikkojen vuoksi:

Pimeää. Pimeä tulee aina vain aikaisemmin. Teen mieluiten tallihommat ensin ennen ratsastusta, joten ratsastamaan mennessä on jo hämärää, melkein pimeää. Otollista säpäkälle hevoselle nähdä kaikki puskiin piiloutuneet möröt. Olisihan se myös ihan kiva nähdä, ettei ravilisäys lävistäjällä päätynyt naapurin maiden puolelle.

Sää. Syksyn sateet, jee jee. Märällä ilmalla palelen entistä enemmän, joten vaatteiden kastumista en kaipaa. Sadevaatteet taas ovat hankalia tallilla ja lisäksi hiostavat. Yleensä myös tuulee, ja jos tuulee ja sataa, tekisi mieli jäädä vain kotiin ja hautautua vilttien alle. Pukeutuminen on muutenkin hankalaa, sillä toppavaatteet ovat vielä liikaa ja kesäkamppeilla ei pärjää. Eli kerrospukeutuminen kunniaan. (Kun sinne tiukkojen ratsastushousujen alle mahtuisi edes yhdet kalsarit...)

Liejua ja lillua. Kun sataa, on sitten märkää ja liejua ja lillua ja ainoat mahdolliset jalkineet on kumpparit. Upottava kenttä ja märät, raskaat, hitaasti kuivuvat loimet potuttaa. Ja sitä kuraa on sitten joka paikassa...

On syksyssä toki hyviäkin puolia, sillä eihän tätä loppuvuotta kannata viettää täydessä depiksessä. Kyllähän syksyyn mahtuu aurinkoa ja kuivempiakin kelejä, kuten on ollutkin, jolloin on oikein mukava touhuilla tallilla ja ulkosalla, kun ötökät (noh, polttiaisia on vielä) ei riivaa, eikä hiki valu. (Ellet ole valinnut niitä toppavaatteita.) En siis ajatellut tänäänkään vaipua epätoivoon sääennusteen edessä, sillä niitä parempiakin päiviä on varmasti tiedossa. Vaikkei tämän katastrofaalisen alkuviikon puolikkaan perusteella uskoisi luontoäidinkään armahtavan...

sillä se lähtee, millä on tullutkin

Kävin tosiaan viime torstaina ratsastustunnilla ja se olikin yllättävän kova koetus kropalle, lähinnä jaloille. Olen eiliseen saakka kävellyt hyvin vaivalloisesti irvistellen, sillä jalkojen liikuttelu on tuntunut samalta kuin tarpoisi tervassa jarrut pohjassa. Jännä sinänsä, sillä kipu on ollut sisäreisissä. En tiennyt, että niitäkin tarvitaan kävelyyn? Lisäksi keksin, että nyt, kun pääsen aktiivisemmin ratsastelemaan, täytyy muukin kroppa olla kunnossa, joten kaivoin Kärkkäisen kassista esiin puntit ja nykäisin Fitfarmin miehille suunnatun kotipunttitreenin (menossa projekti laiha ja ratsastuskunto, tästä lisää myöhemmin). Sen jälkeen ei tehnyt mieli kävellä ollenkaan, kun kaiken muun lisäksi etureisiäkin pakotti. Jippii. Miten silloin kymmenen vuotta sitten jalat palautuivat ihan päivässä parissa? Näinkö se ikääntyminen alkaa, että ratsastamisen jälkeen jalat jää länkien mallisiksi liki viikoksi?

Tänään jalat ovat kevyet kuin höyhenet. Kivut vei pois mikäpä muukaan kuin ratsastus. Pyörähtelin äsken tässä työhuoneessa ihan vaan varmistellakseni, että voin kertoa kipujen kaikonneen. Kyllä. Ei kolota, purista, pakota. (Yritin välttää myös aktiivisuusrannekkeen passiivisuusleiman.)

Kävin siis lauantaina tutustumassa uuteen hoidokkiini, D:hen. (Puhuttakoon hänestä näin, kun en tiedä omistajan suhtautumista nettikirjoitteluun ja blogin tarkoitus ei ole olla ainoastaan D:n blogi.) D on amer.ransk. tamma, diiva, herkkä, ei ehkä maailman helpoin hevonen, mutta rakastaa harjaamista ja rapsuttelua. Vaikka hän on "ravurirotuinen", on hänet täysin ammattilaisen toimesta ratsutettu ja ravit ovat jääneet muutamaan surkeaan esitykseen koelähdöissä. Eilen kävin toisen kerran D:n luona ja pääsin ensimmäistä kertaa selkään. Olihan tällainen suomenhevosilla leppoisaan tyyräilyyn tottunut ihmeissään, kun alla oli luikku lämminverinen ja ihan erilainen tunne. Kyllä meinasi palikat olla pahemman kerran hukassa, mutta kyllä sieltä muutaman kerran löytyi vähän muotoakin - ja ohjaus pikkuhiljaa. (Kuskikin on ruosteessa, mutta lupasin harjoitella ahkerasti. Ja raahata leveän ahterini opetustunneille.) D:llä oli vieläpä joku ihan oma show menossa, sillä täytyyhän uutta naamaa vähän vedättää ja testata, että mikä hän on naisiaan. Löysimme kentänreunan pusikoista siis kaikki möröt ja muut viipeltäjät, että terve vaan niillekin.

Ensi kerralla ollaan taas viisaampia ja omistajan hyvillä vinkeillä päästään varmasti jutun juonesta kiinni, kunhan vain ahkerasti treenataan.

jutun juuri

Vihdoin ja viimein muutettuani Espooseen sain potkittua itseni tallille ja hevosten pariin. Aktiiviseen hevosteluun tuli melkein puolen vuoden tauko, sillä kynnys lähteä etsimään kivaa tallia nousi yllättävän korkealle. Eihän mikään tulisi voittamaan tallia, jossa ennen kävin. Mutta palo tallille ja hevosten pariin oli todella kova. Oli siis pakko tarttua tietokoneeseen ja puhelimeen ja varata kokeilutunti. Tarkan markan naisena en tietenkään voinut mennä naapuritallille, sillä naapuriKUNNASSA pääsi vähän halvemmalla hyppäämään hevosen selkään. Ja suomenhevosia, niitä pitää olla! Satulaan istahtaminen tapahtui siis eilen.

Ensiksi piti jännittää, että osataan perille. Seuraavaksi piti jännittää, että älyää mennä oikeaan paikkaan. Mistä sitä tietää, miten paljon rakennuksia ja kenttiä ja ties mitä muita hienouksia tallilla olisi. Seuraavaksi piti löytää ihminen, joka auttaisi ja neuvoisi. Sellainen ihana ihmissielu onneksi löytyikin ja talli ja sen tavat oli esitelty viidessä sekunnissa. Arvatkaa vaan, jäikö siitä edes kolmasosaa jonnekin pääkallon pohjalle. Onneksi meikäläisen suomenratsu oli tunnilla, sillä olin niin pää pyörällä, etten varmasti olisi ikä päivänä saanut hevosta ajoissa valmiiksi. Saati sitten muutkaan, kun olisin ollut kokoajan nyhtämässä hihasta...

Tunti päättyi ja oli minun vuoro astua areenalle muiden mukana. Äkkiä selkään, ettei polttiaiset syö raukkaa, kesäihottumastakin kun kärsi. Ensimmäiset minuutit tuntui, etten tiennyt, miten siellä satulassa piti istua. Niinpä vekslasin itseäni hyvään asentoon ja päässäni hoki aikaisempien opettajien ohjeet. (No hei, jotain sentään jäänyt mieleen!) Testailin samalla ohjausta ja jarruja. Toimi kuin ajatus! Yksinkertaisissa asetus- ja taivutustehtävissä tuli koettua onnistumisiakin! Mutta auta armias, kun pitäisi muistaa ajatella istuntaa, kättä, jalkaa, omaa päätä, niin turhautuminen meinasi iskeä. Miksei pää pelaa? Miksei pää pysy mukana? Miksi aina joku osanen unohtuu? Miksi minä silloin vuonna 2008 osasin? Ja minne ne takareidet on sen jälkeen kadonneet?

Hätäännyskin meinasi iskeä, sillä ikinä aiemmin ei ole ollut ongelmia jalustinten kanssa. Nyt ne hölskyivät ja liikkuivat jalan alla miten sattuu. Noh, blogin nimikin sen kertoo, missä on vika. Kaiken muun ohjaamisen ja vauhdin säätelyn ohella piti siis murehtia vielä jalustimia. Ehkä olisi pitänyt nakata ne pois? (Huh, ei ikinä, kunto loppui jo jalkkareidenkin kanssa...)

Eipä tähän muuta lääkettä ole kuin säännöllinen ratsastus. Saa nähdä, miten sen säännöllisyyden toteutan. Tuntien hinnat ovat kuitenkin täällä etelässä suolaisempia kuin kotiseudulla, joten en tiedä, raskinko ihan joka viikko käydä opetustunneilla. Saa nähdä.

Tunnin jälkeen jokainen vaihtoi muutaman sanasen opettajan kanssa ja sitten vietiin hevoset talliin jatkavia lukuunottamatta. Pollet saivat iltakauransa ja sitten minunkin ratsuni peiteltiin ötökkäloimiin ja vietiin laitumelle. Mukava kokemus ja tallista ja sen väestä jäi positiivinen fiilis. Uskaltaudun sinne siis toistekin!

Blogissa seurataan siis minun touhuiluja ja pohdintoja hevosenhoitajana ja tuntiratsastajana. Ja seuraamme tietysti jo usein mainittujen takareisien löytymistä ja kehitystä. Periksi ei anneta.