Vihdoin ja viimein muutettuani Espooseen sain potkittua itseni tallille ja hevosten pariin. Aktiiviseen hevosteluun tuli melkein puolen vuoden tauko, sillä kynnys lähteä etsimään kivaa tallia nousi yllättävän korkealle. Eihän mikään tulisi voittamaan tallia, jossa ennen kävin. Mutta palo tallille ja hevosten pariin oli todella kova. Oli siis pakko tarttua tietokoneeseen ja puhelimeen ja varata kokeilutunti. Tarkan markan naisena en tietenkään voinut mennä naapuritallille, sillä naapuriKUNNASSA pääsi vähän halvemmalla hyppäämään hevosen selkään. Ja suomenhevosia, niitä pitää olla! Satulaan istahtaminen tapahtui siis eilen.
Ensiksi piti jännittää, että osataan perille. Seuraavaksi piti jännittää, että älyää mennä oikeaan paikkaan. Mistä sitä tietää, miten paljon rakennuksia ja kenttiä ja ties mitä muita hienouksia tallilla olisi. Seuraavaksi piti löytää ihminen, joka auttaisi ja neuvoisi. Sellainen ihana ihmissielu onneksi löytyikin ja talli ja sen tavat oli esitelty viidessä sekunnissa. Arvatkaa vaan, jäikö siitä edes kolmasosaa jonnekin pääkallon pohjalle. Onneksi meikäläisen suomenratsu oli tunnilla, sillä olin niin pää pyörällä, etten varmasti olisi ikä päivänä saanut hevosta ajoissa valmiiksi. Saati sitten muutkaan, kun olisin ollut kokoajan nyhtämässä hihasta...
Tunti päättyi ja oli minun vuoro astua areenalle muiden mukana. Äkkiä selkään, ettei polttiaiset syö raukkaa, kesäihottumastakin kun kärsi. Ensimmäiset minuutit tuntui, etten tiennyt, miten siellä satulassa piti istua. Niinpä vekslasin itseäni hyvään asentoon ja päässäni hoki aikaisempien opettajien ohjeet. (No hei, jotain sentään jäänyt mieleen!) Testailin samalla ohjausta ja jarruja. Toimi kuin ajatus! Yksinkertaisissa asetus- ja taivutustehtävissä tuli koettua onnistumisiakin! Mutta auta armias, kun pitäisi muistaa ajatella istuntaa, kättä, jalkaa, omaa päätä, niin turhautuminen meinasi iskeä. Miksei pää pelaa? Miksei pää pysy mukana? Miksi aina joku osanen unohtuu? Miksi minä silloin vuonna 2008 osasin? Ja minne ne takareidet on sen jälkeen kadonneet?
Hätäännyskin meinasi iskeä, sillä ikinä aiemmin ei ole ollut ongelmia jalustinten kanssa. Nyt ne hölskyivät ja liikkuivat jalan alla miten sattuu. Noh, blogin nimikin sen kertoo, missä on vika. Kaiken muun ohjaamisen ja vauhdin säätelyn ohella piti siis murehtia vielä jalustimia. Ehkä olisi pitänyt nakata ne pois? (Huh, ei ikinä, kunto loppui jo jalkkareidenkin kanssa...)
Eipä tähän muuta lääkettä ole kuin säännöllinen ratsastus. Saa nähdä, miten sen säännöllisyyden toteutan. Tuntien hinnat ovat kuitenkin täällä etelässä suolaisempia kuin kotiseudulla, joten en tiedä, raskinko ihan joka viikko käydä opetustunneilla. Saa nähdä.
Tunnin jälkeen jokainen vaihtoi muutaman sanasen opettajan kanssa ja sitten vietiin hevoset talliin jatkavia lukuunottamatta. Pollet saivat iltakauransa ja sitten minunkin ratsuni peiteltiin ötökkäloimiin ja vietiin laitumelle. Mukava kokemus ja tallista ja sen väestä jäi positiivinen fiilis. Uskaltaudun sinne siis toistekin!
Blogissa seurataan siis minun touhuiluja ja pohdintoja hevosenhoitajana ja tuntiratsastajana. Ja seuraamme tietysti jo usein mainittujen takareisien löytymistä ja kehitystä. Periksi ei anneta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti