mikä on kun ei onnistu

Tänään oli pienen tauon jälkeen taas ratsastustunnin aika. En oikein osaa sanoa, mikä on päällimmäinen fiilis tunnista. Jotenkin tuntui, että taas on otettu takapakkia. Jalat saattoivat kyllä olla jumissa, mutta joku puristus oli kokoajan päällä, kun jalustimet eivät taaskaan meinanneet pysyä jalassa. Ja asiaa edesauttoi se, että kengät oli superkuraiset ja hiekka rullasi kengän ja jalustinkumin välissä, mutta suurin syy oli kyllä jalkojen puristus. Oli opekin vähän neuvoton tämän kanssa. Polvilla en puristanut, mutta ilmeisesti reisillä. Vaikka miten yritin rentouttaa jalkoja, niin @#%&!!! Ehkä meni taas liiaksi yrittämiseksi ja ajatteluksi.

Myöskään satula ei tuntunut minunlaiselleni parhaimmalta. En siis syytä varusteita tästä, vaan faktahan on, että meitä ihmisiäkin on erilaisia ja eri mallisia, joten satulan on sovittava hevosen lisäksi myös omalle istunnalle. Ratsastuskoulussahan tähän ei tietenkään voi vaikuttaa, joten on mentävä sillä, mitä on ja sopeuduttava tilanteeseen.

Jalkojen kanssa oli muutakin ongelmaa. Puristamisen ja mahdollisten lihasjumien vuoksi tuntui, että pohkeissakaan ei ollut voimaa, sillä ongelmana oli saada pohkeet läpi. No ei varmasti ole voimaa, jos puristaa reisillä kaikin voimin, ääliö (tämä siis itselleni)! Asettaminenkaan ei tahtonut onnistua ja se oli erittäin tärkeässä roolissa tunnilla. Nyt tunnin jälkeen olenkin soimannut itseäni, miksen yrittänyt enemmän. Kuinkahan monta kertaa minulle huomautettiin, että hevonen ei ollut asettunut. Samaan aikaan piti tehdä temponvaihteluita ympyrällä (siksi siis asetukset) ja teki kyllä mieli sanoa, että ei pysty, ei kykene ja heittää hanskat kuraiseen kenttään. Voisin antaa raipalla piiskaa itselleni, mutta tuskinpa se mitään auttaisi. Lupasin vain itselleni, että harjoittelen tätä D:n kanssa. Ja käynkin ensi viikolla kaksi kertaa hoitamassa ja ratsastamassa D:n.

Ajattelin ensin ratsastaa ihan vain ympyröitä ja treenata asetuksen säilymistä, ennen kuin lisään mukaan temponvaihtelut. Periaatteessa siis ratsastustunnin tehtävä oli minulle tällä hetkellä liian vaikea, tai pikemminkin ensin olisi pitänyt vähän aikaa ratsastaa ympyrää ilman temponvaihteluita, mutta ne otettiin mukaan tehtävään heti. Mutta jostain syystä keskittymiskyky ja pitkä ratsastustauko ovat tehneet tepposet ja tällaiset monelle yksinkertaisilta tuntuvat asiat ovat jostain syystä vaikeita. Kuten juurikin se, että samaan aikaan pitäisi muistaa asettaa ja sitten säädellä tempoa. Kyllä potuttaa, mutta eipä tähän auta kuin se kuuluisa toisto. Toistoa toiston perään niin, että osaa vaikka unissaan.

Siinä mielessä tämä tilanne on ideaali, että käyn ratsastustunneilla, joissa istuntaani ja tekemisiäni vahditaan ja opin uutta ja pääsen sitten hoitohevosella näitä tuntien tehtäviä harjoittelemaan - siispä saan hyviä harjoituksia, mitä tehdä, ettei tarvitse tylsistyneenä kiertää kehää. Täytyykin siis tiistaina venytellä kintut ennen tallille menoa ja nostaa leuka pystyyn. Kyllä se tästä. Vielä joskus.

eläinihminen on susi eläinihmiselle

Ainakin netissä. Facebookin ryhmissä ja netin eri foorumeilla vedetään yhtä köyttä eläinrakkauden suhteen, mutta kun jollakulla on jokin probleema eläimensä kanssa, muuttuu ääni kellossa. Lopputulos on aina se, että olet vastuuton eläinrääkkääjä, jonka ei pitäisi nähdä edes unta eläimistä. Ja jokaisen mielipide on aina se oikea, muita ei kuunnella.

Jos otetaan esimerkiksi Oittaan kadonneet hevoset, jotka suureksi järkytykseksi löytyivät kotitallin läheiseen järveen hukkuneina, vaikkakin tästä on jo hetki aikaa. Luin kammottavia keskusteluja ja spekulointeja tapauksesta ihmisiltä, jotka eivät oikeasti tiedä, mitä on tapahtunut ja millainen tilanne on ollut. Heidän olettamuksensa perustuivat uutisointiin ja vilkas mielikuvitushan maustaa soppaa entisestään. Jälleen oltiin siinä pisteessä, että kirjoittelijoiden mielestä ratsastajat olivat vastuuttomia, osaamattomia, typeriä, ja he itse olisivat hallinneet pillastuneet hevoset vain vatsalihaksiaan pinnistellen.

En itse ole koskaan ollut niin pillastuneen hevosen kyydissä, että olisin pelännyt henkeni puolesta tai kokenut, että hevonen ei olisi ollut hallinnassani (luojan kiitos). Toki hevonen on pillastunut ja ottanut kadehdittavan notkeita piruetteja lähteäkseen täyteen laukkaan kohti kotikarsinaa, mutta tilanteen on aina jossain kohti saanut hallintaan. Olen siis erittäin huono sanomaan yhtään mitään siihen, mitä tuollaisessa tilanteessa olisi pitänyt tehdä. 

Miettikää, mitä me ulkopuoliset olemme kommentoimaan ja arvostelemaan. Emme tiedä, miten tilanne on edennyt. Eikä sitä ole kukaan ollut katselemassa. Meistä jokainen toimii paniikkitilanteessa eri tavoin ja kukin erilaisia ratkaisuja tehden. Ei siinä tilanteessa ole oikeaa ja väärää. Eikä ole meidän asiamme sanoa yhtään mitään muuta kuin pahoitella ja ottaa osaa suruun. Repostelu, syyttely ja jossittelu on ihan turhaa kaikilta, kun vahinko on käynyt, mikä on todella valitettavaa ja surullista. Ja vahinkoja sattuu meille kaikille. On aina sattunut ja tulee sattumaan. Hannu Hanhi on vain Ankkalinnassa.

Toivoin sydämeni pohjasta, että hevoset olisi löydetty hengissä, mutta päivien kuluessa toivo niiden löytymisestä elossa hiipui. Olin todella järkyttynyt, kun hevoset lopulta löytyivät ja voin vain kuvitella, millainen järkytys tämä oli hevosten omistajille. Toivonkin siis kaikille osapuolille hurjasti voimia käsitellä ja surra tätä tragediaa ja toivon, että tällaiset tapaukset saisivat jäädä rauhaan spekuloijilta, syyttelijöiltä ja niiltä täydellisiltä Hannu Hanhilta, joille ei koskaan tapahdu mitään. 

mistä minä oikeasti haaveilen?

Saapa nähdä, tuleeko tästä kilometripostaus, mutta annetaan mennä.

Minun haaveenani tällä hetkellä on omakotitalo, jossa olisi tai johon voisi rakentaa pienen parin hevosen tallin. Koska pyrin olemaan realistinen, en haaveile isosta lukaalista - päinvastoin! Mitä pienempi, sen parempi, mutta säilytystilaa ja tilaa elämiselle täytyy toki olla. Haluan yleisesti ottaen päästä elämässä helpolla, sillä olen mukavuudenhaluinen. En jaksa siivota viikottain kahtasataa neliötä, enkä tarvitse takalle omaa huonetta - kivempihan se on olohuoneessa! Ja siksipä kaksi hevosta on ihan sopiva määrä (toisen ei välttämättä tarvitse olla oma). Yksi yksinäinenhän on eläinrääkkäystä, laumaeläimiä kun ovat.

Voisi olettaa, että mukavuudenhaluinen ja talli omassa pihassa eivät sovi samaan lauseeseen. Eläimet kuitenkin ajavat mukavuudenhaluni ohitse. En ehkä suoranaisesti halua herätä kello 5 kylmänä pakkasaamuna ruokkimaan ja viemään hevosia ulos, mutta siitä huolimatta haluaisin elämääni elää niin. Ihailen suunnattomasti heitä ja heidän elämäänsä, joilla on talli omassa pihassa. Se ei varmasti ole aina herkkua ja asettaa paljon rajoitteita muulle elämälle. Tiedän sen erittäin hyvin, sillä olen elänyt lapsuuteni karjatilalla. Olen myös saanut hyvän työmotivaation ja työteliään mallin elämääni, joten töitä on totuttu paiskimaan. Kerrostaloelämä ei ole sovelias minulle, sillä huomaan laiskistuvani ja jääväni aina vain helpommin sohvanpohjalle, kun mitään järkevää puuhaa ei ole.

Kaipaan pihaa, mitä kuopsuttaa, sitä omaa tallia, jossa lappaa paskaa, tarhoja ja laitumia, joilta lappaa lisää paskaa, märkiä loimia, jotka eivät kuivu ikinä ja mitä ikinä se oma talli ja omat hevoset tuovat tullessaan. Minä en haluakaan elää helposti. Minä haluan paiskia hommia rakastamani asian eteen ja vuoksi.

Olen toki miettinyt, että entä jos olisi hevonen esimerkiksi jollakin vuokratallilla tms, mutta en jotenkin koe sitä ajatusta omakseni. Olen käynyt hoitamassa hevosia tällaisilla talleilla ja D:kin sellaisella itsehoitotallilla asuu, joten sitäkin elämää on nähty. Toki sellainen ratkaisu olisi helpompi. Usein aamutallit tehdään omilla vuoroilla tai sitten asia hoidetaan tallinpitäjän puolesta, eli joka aamu ei tarvitsisi nousta ennen kukonlaulua ja jos sattuu vaikka sairastumaan, voi yleensä joku tallikaveri sen verran siivota karsinaa ja nakata ruokaa eteen, että hevonen hetken aikaa pärjää. Rahallisesti omaa tallia ja vuokrapaikkaa on ehkä turha vertailla, sillä omasta tallista kustannuksia saattaa tulla jopa enemmän, riippuen verrattavasta.

Vuokrapaikkojakin on erilaisia. On itsehoitoa, puolihoitoa, täysihoitoa. Voit joutua hankkimaan ruuat ja kuivikkeet itse tai sitten ne sisältyvät kuukausihintaan ja tulevat tallilta. Kuukausihinnassa on toki huomioitu tallin ylläpidon ja mahdollisen henkilökunnan kustannuksia, mutta omassa tallissa kaiken sähkön ja veden joudut maksamaan itse, samoin kuivikkeet ja ruuat ja lantalan tyhjennyksen jne. Ja ties mitä muita kuluja omasta talosta ja tallista tuleekaan yleisen elämisen lisäksi. Ilman tarkempia speksejä vertailua on tosiaan hankala tehdä. Tässä SD-Teamin postauksessa on hyvä vertailu aiheesta oma talli vaiko täysihoito.

Koska elämä ei todellakaan mene niin kuin elokuvissa, on minullakin muutama rajoittava tekijä, jotka tätä haavetta saattavat hankaloittaa. Nimittäin työni on Helsingissä ja siellä myös varmasti tulee olemaan jatkossakin. En halua, että työmatka olisi 100 kilometriä, johon menisi aikaa 2,5 tuntia liikenneruuhkien vuoksi. Siispä mahdollisuus löytää omakotitalo hevosenpitomahdollisuudella pienenee entisestään. Ja näin ollen kuviin astuu raha. Mitä likempänä Helsinkiä ollaan, sen kalliimpia ja kalliimpaa ovat asunnot ja asuminen. Mikäli haluaa vintata pyörällä töihin, on auttamatta tyydyttävä kalliiseen kerrostaloon ja huiskutettava omalle hevoselle hei hei. Siispä täytyy lähteä vähän kauemmas, mutta vielä tässä omakotitalojen hinnat alkavat ainakin 4:lla ja perässä on viisi numeroa lisää. Kun mennään vielä kauemmas, alkaa työmatka kestää helposti sen tunnin, mutta ehkä saattaa olla mahdollista saada se hevonen ihan omaan pihaan.

Elämä on valintoja ja unelmiensa vuoksi saattaa joutua jostakin tinkimään ja joustamaan. Ja elämässäni on tietysti tuo kaksilahkeinen, jonka haaveet ja mielipiteet täytyy myöskin ottaa huomioon. Yllättävää kyllä, aika samoilla linjoilla olemme olleet tähän mennessä. Katsotaan sitten uudelleen, kun on totuuden hetki. Mutta kerrostaloon me emme jää.

lisää (typeriä) ahaa-elämyksiä

Oli ehkä vähän väsy ja pieni v*tutuskin, mutta ratsastin silti D:llä, enkä edes menettänyt hermojani tyystin. Viileämmät kelit on selvästi tehneet tepposensa D:lle ja virtaakin oli vähän liikaa. Mitähän lie talvi tuo tullessaan...

Menohaluja siis oli, joten mehän sitten ravattiin. Ja ravattiin niin kauan, että saatiin ravi sellaiseksi ratsastukseen sopivaksi versioksi ja rauhalliseksi menoksi, jonka jälkeen oli parempi ja helpompi alkaa etsiä muotoa. Kyllä se olikin työn ja tuskan takana ja teki mieli heittää hanskat tiskiin monta kertaa. Mutta heti, kun rauhoitti mielensä tai unohtui ajattelemaan jotain ihan muuta, löytyi muoto (ja peräänanto, minä tunsin ja tunnistin, jee!). Kun havahduit siihen muotoon, homma levähti. Aloin heti tehdä liikaa. Ajatella ihan liikaa tekemisiään.

Se onkin yllättävän vaikeaa - olla tekemättä liikaa. Yritin sitten olla tekemättä mitään. Mutta sittenhän homma on vain matkustamista? Ei se toimi niinkään, koska hevoseen pitäisi voida vaikuttaakin. Ei aina voi vain istua ja olla. Tässäpä onkin siis harjoittelemista, miten se muoto saadaan pysymään niin, ettei aina vain matkusteta. Täytyy varmaan googlata... Mutta jätettäköön se ratsastuksen perusajatuksiin tutustuminen huomiselle, sillä unihiekka kutittelee silmiä. Syväluodataan tätäkin aihetta paremmin vaikka ensi kerralla, kunhan olen ensin teoriassa opetellut ratsastamaan.

P.S. Jos me hevosihmiset ei oltaisi niin pirun jääräpäisiä ja sitkeitä, maailmassa olisi melko monta postimerkkeilijää enemmän.

ratsastus = aivojumppaa

Olen kahvini ja pullani ansainnut. Tämän päiväinen ratsastustunti pisti todenteolla hien virtaamaan. Ja sain lisää harjoiteltavaa D:n kanssa. Oivalsin myös jälleen kerran, että ratsastus on melkoista aivojumppaa. Pitäisiköhän muistisairaille alkaa järjestää ratsastusterapiaa? Suosittelen. Eipä ainakaan pääse unohtamaan omien raajojensa olemassaoloa.

Kävin siis ratsastustunnilla tänään ja varsinaisena aiheena oli avotaivutus. Pitkän sivun alkuun voltti ja siitä pitkän sivun loppuun avoa. Aluksi toki haettiin kaasut, jarrut ja ohjaus lämmittelemällä perustoiminnot, kuten asetukset, taivutukset ja siirtymiset kaikissa askellajeissa ja ympyröillä. Minulla meinasi välillä palikat olla totaalisen hukassa uljaan ja komean ratsuni kanssa, mutta koin silti onnistumisen iloakin, kun palikat taas hetken pysyivät tuulessa kasassa. Projekti laiha ja ratsastuskunto (postaus edelleen tulossa) on jo nyt muutamien kertojen jälkeen ollut hyödyksi, sillä yllätyksekseni pistelin menemään ravia peffa penkissä koko avotaivutushommien ajan. Osaltaan vaikutusta oli varmasti ratsuni ihan tasaisilla askeleilla ja tiukalla keskittymisellä tehtävään. 

Tästäpä päästäänkin ajatuspuoleen. On ihan uskomatonta, miten paljon ajatusten dataa tuolla päässä pörrää, kun tosissaan vääntää menemään. Avotaivutus on hyvää jumppaa niin hevoselle kuin ratsastajallekin ja erityisesti ratsastajalle henkisesti (fyysisyydestä puhumattakaan), vaikka avotaivutuksessa ollaankin perusasioiden äärellä. Avo on aika herkkä harjoitus, joten pienikin herpaantuminen saa homman levälleen.

Voltin ratsastaminen on aika peruskauraa enemmän ratsastaneille, mutta kun hevosen täytyisi olla mallissa "menossa-voltille" ja mennä suoraan, muuttuukin asetelma yllättävän haastavaksi, varsinkin, jos ei tunne kunnolla alla olevaa ratsua. Avotaivutus ratsastetaan siis samoin kuin ratsastaisit voltille, mutta hevonen jatkaa jalat kolmella uralla suoraan etupää uran sisäpuolella. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole (lue edellisen lauseen viimeinen osa). Mikä voi mennä pieleen? Näihin asioihin itse törmäsin:

- Pohje ei mene läpi. Sisäpohje taivuttaa, mutta jos hevonen viis veisaa pohkeestasi, ei onnistu, vaikka laulaisit hoosiannaa. ("Voit myös hankkia jalkalihakset", sanoin itselleni.)

- Pidäte ei mene läpi (tai sitä ei muista tehdä, kuten kröhöm, allekirjoittanut... Varhaisdementia? Siispä lisää ratsastusaivojumppaa). Avotaivutus ei sovi kiihdytyskisoihin ja taas homma on levällään. Ulko-ohja ei saa ikinä lepattaa, ei ikinä, ei vaikka käsivarteesi hyökkäisi susi roikkumaan! Ulko-ohjan tuntuma! Ulko-ohjan tuntuma! Ja avotaivutuksessa pidättää tarvittaessa.

- Asetusta ei ole. Ei ole avotaivutustakaan.

- Unohdat ajatella ulkopohjetta. Ja samalla takapäätä, joka saattaa tanhuta polkkaa sillä välin, kun asettelet etupäätä.

Noh, oliko se niin helppoa? Kyllä täytyy päänsisäistä muistikapasiteettia lisätä, että tähän kykenee. Ajattelin harjoitella tätä tehtävää tiistaina D:n kanssa, mikäli kelit tai mikään muu ei ole esteenä. Viimeksi (torstaina) D:n luona käydessä luontoäiti pisti ihan kunnolla kampoihin, sillä vettä puski mukavan tuulen kanssa. Totesin sitten säänkestävyydestäni huolimatta, että ei ole mitään järkeä lähteä vääntämään, kun rouva D:lläkin näytti v-käyrä olevan noususuhdanteinen sään vuoksi. Jäipähän kaikille hyvä mieli ja suht kuivat kamppeet.